BLOGI

Millaista politiikkaa haluan tehdä ja toteuttaa?

Mietitte ehkä millaisia poliittisia ajatuksia minulla on, ja että kannattaako minua äänestää. Olenko liian oikealla? Keskitynkö vain kielikysymyksiin? Olenko sinisilmäinen idealisti? Tässä hieman ajatuksiani näihin teemoihin liittyen.

Valitsin puolueekseni RKP:n. Näen puolueen toiminnan lähtökohtana, en päätepisteenä. Tämä tarkoittaa sitä, että olen ennen kaikkea ajatteleva yksilö ja muodostan mielipiteeni itsenäisesti ja luottaen siihen, että kaikesta voi keskustella kaikkien kanssa.

Vaikuttamista tapahtuu aina moneen suuntaan. Muut vaikuttavat minun ajatuksiini ja minä muiden. Olen valmis tarkistamaan omia näkemyksiäni ja toisaalta valmis ajamaan järkevinä pitämiäni asioita eteenpäin. En ole myöskään samaa mieltä tai eri mieltä vain periaatteesta, vaan pyrin tekemään yhteistyötä kaikkien kanssa ja hyväksyn sen, että politiikka on myös kompromisseja. Uskon, että kollektiiviset ongelmat tulee ratkaista kollektiivisesti. Haluan siis myös säilyttää keskusteluyhteyden ihmisiin vaikka en jakaisi kaikkia mielipiteitä heidän kanssaan.

Olen arvoliberaali. Tämä tarkoittaa, että haluan puolustaa oikeudenmukaisuutta, ihmisoikeuksia, demokratiaa, tasa-arvoa sekä yksilön vapautta ja vastuuta. Vastuu korostuu muun muassa ekologisesti kestävässä päätöksenteossa. Meidän kaikkien tulee miettiä miten voimme elää tulevaisuudessa entistä ympäristöystävällisemmin. Valtuustossa haluan tehdä kaikki päätökset myös luontoa ajatellen.

Tasa-arvoisuus ja yhdenmukaisuus koskevat kaikkia ihmis- ja kieliryhmiä. Ne koskevat enemmistöä ja vähemmistöä. Haluan ajaa ruotsinkielisten asiaa Keravalla. Tämä ei ole pois miltään muulta kieleltä tai ihmisryhmältä. Haluan myös, että maahanmuuttajien kotoutumista tuetaan. Työssäni maahanmuuttajien kanssa näen päivittäin miten hyvällä kotouttamisella saadaan aikaan hyviä tuloksia. Ihmiset työllistyvät, saavat ystäviä, verkostoituvat ja rikastuttavat ympäristöään.

Korona tekee nykyhetkestä ja tulevaisuudesta monella tapaa haastavan. Pienien ja suurienkin suomalaisten yritysten sekä paikallistalouksien tukeminen on nyt tärkeää. Yrityksiä ei kuitenkaan tueta hinnalla millä hyvänsä. Esimerkiksi terveydenhuollossa pitää yksityistämistä toteuttaa sellaisessa mittakaavassa ja sellaisin ehdoin, ettei se vaaranna ihmisten mahdollisuuksia saada hyvää hoitoa asuinpaikasta ja tulotasosta riippumatta. Yrittäjyyden tukemista pidetään usein oikeistolaisena politiikkana mutta esimerkiksi keravalaisten yrittäjien kanssa jutellessa olen huomannut, ettei tukemiseen tarvita välttämättä kovin ihmeellisiä asioita. Joskus lupa pitää kadulla mainosta voi riittää. Tärkeintä on kuunnella yrittäjiä ja viedä heidän viestejään eteenpäin, jotta kaupungissa on yrittämiselle myönteinen ilmapiiri ja jotta sitäkin kautta voidaan lisätä hyvinvointia ja työpaikkoja.

Työn luonnetta voidaan mielestäni muutenkin miettiä avoimesti ja siihen pitää voida vaikuttaa. Monilla on liikaa työtä, toisilla liian vähän tai ei ollenkaan. Työehdoissa on monilla aloilla hiomista ja kaikkien työ ei ole kannattavaa. Työnantajapuolen pitää joustaa siten, että työn mielekkyys paranee ja työhyvinvointi lisääntyy. Vain siten voimme tehdä myös pidempiä työuria tulevaisuudessa.

Lapset ovat tulevaisuutemme ja siksi koulutus on tärkeimpiä investointejamme. Arvostan sivistystä ja koulutusta. Kasvatukseen, koulutukseen ja harrastustoimintaan sekä lastensuojeluun pitää nyt panostaa.

Olen realisti vaikka ajattelen, että tietynasteinen idealismi on hyvä asia. Meillä on lupa unelmoida paremmasta tulevaisuudesta ja tehdä yrittää vaikuttaa asioihin. Maailmaa minun ei ole tarkoitus muuttaa. Se on jo muuttunut - Koronan myötä - ja muutenkin. Katson myös, että kotikaupunkini Keravan suunta on monessa suhteessa oikea. Mutta kehitettävääkin riittää. Turvallisuus, sujuva arki, luonnonmukaisemmat viheralueet, toimivampi terveydenhuolto, työhyvinvointi, tyhjillään olevien kiinteistöjen hyötykäyttö, asemanseudun ja ydinkeskustan viihtyvyyden lisääminen, positiivisen yrittäjäilmapiirin luominen, päätöksenteon läpinäkyvyys, kulttuurielämän kehittäminen ja nuorten harrastusmahdollisuuksien parantaminen ovat asioita, joihin haluan Keravalla panostaa.

Haluan politiikassani pohtia jokaista päätettävää kysymystä objektiivisesti, rauhallisesti ja yhteistyössä muiden kanssa. On tärkeää kuunnella ihmisiä.

Ajatuksiani kasvatustieteestä vuodelta 2017:

Mua opetetuttaa

Kasvatustieteilijä Irene Hein kertoi kasvatustieteen luennollaan Helsingin yliopistolla 8.9.2016 nasevasti nykyisten opetukseen liittyvien trendien ja opetuskentän käytännön välisesti pienimuotoisesta ristiriidasta, jossa oppilaita ei ns. saisi enää opettaa vaan heidän tulisi hankkia saamansa tieto itse mutta jossa toisaalta opettajaa saattaa kuitenkin "kauheesti opetuttaa" kuten Hein itseään esimerkkinä käyttäen kertoi asian olevan.

Olen itse opettanut vuosia kreikan kieltä kansalaisopistoissa, luennoinut yliopistolla uskontotieteen oppiaineessa, esitelmöinyt tutkimusaiheestani kansainvälisissä konferensseissa ja toiminut opiskeluaikoina opettajan sijaisena yläasteella ja lukiossa. Aiemmin näissä opetustilanteissa roolini oli enemmän tai vähemmän opettajavetoinen enkä koulutusta saatuanikaan ole suinkaan aina malttanut antaa oppilaiden tehdä rauhassa omaa oppimistyötään. Myös kahden pienen lapsen kasvattajana törmän jatkuvasti vaikeuteen antaa lapsien itse tehdä niin omat virheensä kuin löytää rauhassa omat tapansa oppia. (Lue = hirvee päällepäsmäri)

Yksi motivaattorini kasvatustieteen opiskelulle ja harrastamiselle liittyi juuri edellä mainittuun dilemmaan. Halusin opintojen edetessä pohtia mielessäni sitä, mikä opettajan rooli oikeastaan on ja mikä tai millainen se voi parhaimmillaan olla. Haluan pohtia kasvatustieteeseen liittyviä kysymyksiä, jotta voin reflektoida omaa opettamistani niin menneisyydessä kuin toivottavasti tulevaisuudessa, ja löytää tasapainon aktiivisen opettamisen ja - mielestäni myös aktiivisen oppimaan tukemisen välillä. Toisaalta suhtaudun oppilaiden aktiiviseen tiedonhankintaan myös hieman skeptisesti ja olen samasta syystä kiinnostunut kuulemaan mitä kasvatustieteen uusimmilla teorioilla on aiheesta kerrottavana.

Toinen motivaationi lähde liittyy yhteiskunnassa vallitseviin opetuksen taustalla oleviin ideologioihin. Haluan olla tavalla tai toisella vaikuttamassa yhteiskuntamme ja -kuntiemme opetusideologioihin ja pyrkiä viemään niitä mielestäni parempaan suuntaan. Tämä saattaa kuulostaa vähintäänkin kunnianhimoiselta tavoitteelta, mutta vanhemmiten olen alkanut ajatella, nuoruuden kyynisyyden sijaan, että me todellakin vaikutamme jatkuvasti ympäröivään maailmaamme jokaisella pienelläkin teolla, on teko sitten kaupan kassalle osoitettu hymy, opetusideologioihin liittyvän kansalaisadressin allekirjoittaminen tai vaikka opetushallituksessa vaikuttaminen. Kasvattaminen ja kasvatus vaikuttavat olevan kuin pokemonit konsanaan. Niitä on ihan kaikkialla.

Tässä kirjoituksessa pohdin kasvatusta ja kasvatustiedettä teemoittain ensin yleisen kasvatustieteen osalta ja sitten aikuiskasvatustieteen osalta. Tuon tässä esille kahta edellä mainittua teemaa opettajan roolista sekä opetuksen taustalla vaikuttavista yhteiskunnallisista ideologioista ja trendeistä.

Mitä kasvatus on?

Risto Ikonen lähestyy artikkelissaan Mitä se on se 'kasvatus'? kasvatuskäsitteen määrittelyn haasteellisuutta tyypillisenä ihmistieteiden hankalasti määriteltävän käsitteen näkökulmasta. Artikkelin tarkoituksena on kuvata aiempien tieteentekijöiden muotoilemia määritelmiä, pohtia käsitteen monimuotoisuutta sekä määrittelyyn liittyviä ongelmia, ja antaa lopuksi kasvatus-käsitteen yleinen määritelmä.

Mielestäni artikkelissa käsiteltiin monipuolisesti käsitteen määrittelyn haasteita ja esitettiin hyvät perustelut sille, miksi ihmistieteissä kannattaa ns. uhrata aikaa käsitteen määrittelylle muun perustutkimuksen lisäksi. Ikosen mukaan tärkeää onkin "...luoda yhteinen perusta tieteelliselle tiedolle".

Käydessään läpi aiemmin tehtyjä kasvatuskäsitteen määritelmiä Ikonen toteaa, ettei termille ole olemassa yhtä, kaikkien hyväksymää määritelmää. Olen valmistunut uskontotieteestä, enkä voinut välttyä vertaamasta Ikosen kasvatus-käsitteen määrittelypohdintoja uskontotieteessä tehtyihin vastaaviin pohdintoihin uskonto-käsitteen osalta. Uskontotieteessä puhutaan monesti käsitteen perheyhtäläisyydestä. Tämä muistuttaa Ikosen käsitykset-termiä. Ikonen viittaa tällä joukkoon ominaisuuksia, kattavaan ideaan, jonka ympärille erilaiset kasvatusta koskevat luonnehdinnat rakentuvat.

Kasvatus-käsitteen näkeminen pienimuotoisena ohjelmanjulistuksena tuo käsitteen pohdintaan mukavasti lisäpiirteitä siten, että käsitteen yhteiskunnalliset aspektit ja sen arvolatautuneisuus tulevat näkyviksi. Ikosen mukaan on tärkeää ottaa tämä huomioon, kun muotoillaan yleispätevää määritelmää. Itseänikin kiinnostaa tällä hetkellä pohtia juuri näitä kasvatukseen liittyviä arvoja ja latautuneisuutta. Millaisia asioita arvostamme yhteiskunnassamme juuri nyt, miksi näin teemme ja onko arvostus aina perusteltua?

Taustani uskontotieteilijänä sai minut jo valmiiksi suhtautumaan hieman kriittisesti Ikosen omaan määritelmään kasvatuksesta koska tiedän, miten vaikeaa aukottomia määritelmiä on tehdä. Toki Ikonen itsekin toteaa tämän, mutta päätyy silti yrittämään uuden määritelmän tekemistä.

Termillä kasvatus tarkoitetaan toimintaa ja järjestelyjä a) jotka muokkaavat kasvatettavan käsityksiä, toimintaa ja/tai asenteita hyvänä ja/tai hyödyllisenä pidettyyn suuntaan b) ja josta käytetään nimitystä kasvatus.

En halua tässä kommentoida määritelmän nimeämiseen tähtäävää b-osaa, mutta a-osassa, joka lienee suhteellisen perinteinen kasvatuksen määritelmä, huomioni kiinnittyy kasvatustermin dynaamisuuteen. Sanat muokkaavat ja suuntaan kertovat näkemyksestä, jossa kasvatuksen katsotaan olevan aktiivista toimintaa jossa käsityksiä jne. pyritään muuttamaan. En voi olla pohtimatta tämän käsityksen kulttuurisidonnaisuutta. Näemmekö (kulttuurissamme ja aikanamme) kasvatuksen aina muutokseen tähtäävänä toimintana? Olisihan mahdollista nähdä kasvatus myös esimerkiksi lapsessa jo valmiiksi olevien piirteiden vahvistamisena. Itse ajattelen esimerkiksi niin, että lapsi on valmiiksi avoin ja suvaitsevainen vaikkapa muita kulttuureja kohtaan ja vaatii kasvatusta saada hänet ajattelemaan epäsuvaitsevaisesti muista.

Artikkeli on hyvin tehty ja huolellisesti kirjoitettu. Sen kieli on hyvää tieteellistä kieltä ja pohdinta monipuolista. Paikoitellen ärsytti artikkelin opettavainen sävy ("On hyvä muistaa, että..."). Tätä lienee vaikea välttää, kun koko yliopistolaitos lähtee liikkeelle ajatuksesta, jossa professorit opettavat oppilaitaan, joista sitten myöhemmin kasvaa (oman työn avulla) ja joista kasvatetaan (opettajien avulla) opettajia.

Katsaus suomalaiseen sivistyshistoriaan ja koulujärjestelmään

Suomen tiettävästi ensimmäinen koulu perustettiin Turussa 1200-luvulla. Tämä Turun katedraalikouluna tunnettu oppilaitos oli katolisten munkkien perustama, ja se palveli lähinnä papistoa. Koulun tunnetuimpia opettajia oli uskonpuhdistaja Mikael Agricola (1510-1557). Hän kirjoitti myös ensimmäisen suomenkielisen aapisen.

1600-luvulla perustettiin Suomeen ensimmäinen yliopisto, Turun akatemia. Turun akatemian varsinaisena tarkoituksena oli sopivan virkamieskunnan kouluttaminen Ruotsin hallitsevien piirien tarpeisiin. Silti tässä oppilaitoksessa tehtiin jo ensimmäisiä kasvatusopillisia teemoja sivunneita väitöskirjoja. Vuonna 1868 tuli kirkkolakiin vaatimus yleisestä lukutaidosta. Kaikkien kansalaisten lukutaito ei kuitenkaan välttämättä saavuttanut kovin korkeaa tasoa, vaan monien lukeminen jäi ulkoluvun varaan.

Vähitellen opetustarjonta Suomen kouluissa monipuolistui ja esimerkiksi Porvoon lukiossa opiskeltiin teologiaa, kreikan kieltä (voi kun opiskeltaisiin vieläkin! Toivoo nim. Oma lehmä ojassa), matematiikkaa ja kaunopuheisuutta. 1780-luvulla aloitti Henrik Gabriel Porthan kasvatusopin luennot Turun akatemiassa.

1800-luvulle tultaessa Suomessa seurattiin yleispohjoismaista ajatusta oppivelvollisuuden saattamisesta lain piiriin ja kansanopetus alkoi kehittyä. 1800-luvulla kansakouluun pääsi kuitenkin vain harva. Yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin. Vuonna 1852 perustettiin Helsingin yliopistoon Kasvatus- ja opetusopin oppituoli.

Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki teki kaikista 7-13-vuotiasta lapsista oppivelvollisia. Kansakoulujen varustus oli aluksi hyvin vaatimatonta. Koulua varten tehdyt oppikirjat ilmensivät aikansa pedagogisia suuntauksia. 1966 kasvatusoppi muutti nimensä kasvatustieteeksi ja samalla alettiin painottaa oppiaineessa tehtävää tieteellistä tutkimusta.

Näistä lähtökohdista ollaan tultu peruskoulu-uudistukseen vuonna 1972, joka uudistus mahdollisti yhdeksänvuotisen koulutuksen kaikille suomalaisille. Samalla aloitettiin myös akateeminen luokanopettajakoulutus. Erilaisten vaiheiden, onnistuneiden ja epäonnistuneidenkin kokeilujen jälkeen ollaan nyt tultu sellaiseen vaiheeseen suomalaisen koululaitoksen historiassa, jossa koululaitoksen mallia parhaimmillaan voidaan jopa viedä vientituotteena eri maailmankolkkiin kuten Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan. Suomen menestystä Pisa-tutkimuksissa on myös kritisoitu paljon, ja on selvää, ettei koulutukseen liittyvät teemat ole koskaan valmiita vaan jatkuvan kehityksen ja tutkimuksen alla.

Kasvatustiede ja sen suhde muihin tieteenaloihin

Suomalaisen kasvatustieteen uranuurtajan J.A. Hollon (1885-1967) mukaan kasvatuksen maailmasta voidaan puhua samaan tapaan kuin esimerkiksi politiikan, talouden tai taiteen maailmasta. Hollon ilmaisee, hieman runolliseen tapaan, että kasvatus on kattokäsite, jolla on oma sisäinen "optiikka", jolla se tarkastelee itseään. Samalla Hollo pyrkii myös korostamaan kasvatuksen merkitystä itsenäisenä kokonaisuutena, jota ei voi luovuttaa välineeksi muille, tärkeämpinä pidetyille elämänmuodoille, kuten uskonnolle, politiikalle tai taiteelle. Kasvatus ja kasvatustiede eivät kuitenkaan elä tyhjiössä vaan Hollonkin mukaan ne tarvitsevat toisia yhteiskunnan osa-alueita.

Tieteenalan määrittely, on kyseessä sitten mikä tieteenala hyvänsä, ei ole aivan yksinkertaista. Tieteenaloja voidaan lähestyä niin tutkimusperinteen, yliopistojen hallinnon kuin vaikkapa tiedepoliittisista näkökulmista ja näistä tarkasteltuina jokainen tieteenala saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena ja sen rajat ja suhde muihin tieteenaloihin epäselvinä. Kasvatustiede tutkii kasvun, kasvatuksen, oppimisen, opettamisen, koulunkäynnin ja koulutuksen ilmiöitä. Se on soveltava ihmistiede, joka jatkaa ihmistieteiden perinteitä kysymyksenasettelussa ja tutkimusotteessa. Kasvatustieteen lähitieteitä ovat filosofia, psykologia, sosiologia ja historiatiede.

Nykyisin on perustellumpaa puhua kasvatustieteistä monikossa kuin kasvatustieteestä, koska kasvatustieteellinen tutkimus on jakautunut kolmeen melko itsellisesti kasvatusta tutkivaan tieteenalaan. Näitä ovat yleinen kasvatustiede, erityispedagogiikka ja aikuiskasvatustiede. Näistä yleinen kasvatustiede on syntynyt vastaamaa erityisesti lisääntyvän koulutuksen ja opetuksen tutkimukseen. Erityispedagogiikka puolestaan syntyi vastaamaan huono-osaisten perheiden lasten huolto- ja kasvatuskysymyksiin. Aikuiskasvatustiede taas syntyi vastaamaan aikuisten kansanvalistuksen ongelmiin.

Edellä mainittujen kasvatustieteen tieteenalojen lisäksi on myös olemassa muita, itsellisyyteen pyrkiviä tieteenalueita kuten varhaiskasvatus tai didaktiikka eli opetusoppi. Itseäni kiinnostaa erityisesti didaktiikan kysymyksenasettelu ja sen parissa saadut tutkimustulokset. Didaktiikan suhde kasvatustieteeseen ei ole täysin ongelmaton, koska alun perin kasvatustiede on pohtinut nimenomaan kasvatus- ja opetusopin kysymyksiä ja pyrkinyt edistämään juuri hyvää opettamista. Vähitellen kasvatustiede on kuitenkin kehittynyt didaktiikankin suhteen ylätieteeksi.

Eräs didaktiikkaan liittyvä itseäni kiehtova osa-alue on opetussuunnitelmasuunnittelu. Mielestäni opetussuunnitelmien sisällöistä voitaisiin käydä nykyistä laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa kuunneltaisiin paremmin myös kasvatustieteen asiantuntijoita. Opetussuunnitelmaa voidaan pitää, kuten Rinne, Kivirauma ja Lehtinen toteavat, yhteiskunnallisena utopiana, joka pyrkii yhdistämään opetuksen mahdollisuudet yhteiskunnalle ja kulttuurille asetettuihin tavoitteisiin. Opetussuunnitelmatutkimuksessa keskeisiä teemoja ovat opetuksen ja kasvatuksen päämäärät ja niiden järjestäminen, opetussisällöt ja niiden järjestäminen sekä opetuksen muodot ja niiden järjestäminen. Kiinnostavasti ja oikeutetusti Rinne et al. kuitenkin huomauttavat, että opetuksen päämääränasettelu tahdotaan helposti palauttaa yhteiskunnalliseksi ja kulttuuripoliittiseksi asiaksi, jolloin se ei varsinaisesti kuulu opetussuunnitelmatutkimuksen pariin. Mielestäni opetussuunnitelmien suunnittelussa pitäisi juuri tästä syystä kuunnella enemmän asiantuntijoita silläkin uhalla, että didaktiikan aiheeseen liittyvät tutkimustulokset olisivat keskenään ristiriitaisia, vaikeasti tulkittavia tai monimutkaisia.

Kasvatustieteen osa-alueita voidaan hahmottaa myös niiden lähitieteiden kautta, joita kasvatustieteessä hyödynnetään joko teoreettisesti tai metodologisesti. Esimerkiksi kasvatushistoriassa voidaan tutkia kasvatuksen historiaa maailmalla ja Suomessa. Tällöin hyödynnetään historian tutkimuksen menetelmiä. Kasvatussosiologian tutkimusteemoja puolestaan ovat esimerkiksi sosialisaatioon, valtaan, rakenteisiin, arvoihin ynnä muihin tällaisiin teemoihin liittyvät kysymykset. Eräs kasvatussosiologian taustalla olevista lähtökohdista liittyy siihen tosiseikkaan, että kasvatus on erilaista eri kulttuureissa. Kasvatuspsykologiassa taas tutkitaan tapoja, joilla ihminen vastaanottaa ja prosessoi tietoa. Edelleen voidaan tutkia oppimiseen vaikuttavia asenteita, ihmisen käsitteellisen ajattelun kehittymistä tai vaikkapa lasten ja aikuisten oppimisen eroja.

Kasvatustieteen ajankohtaiset kysymykset

Pikainen katsaus vuoden 2015 Kasvatustieteen päivien abstrakteihin antaa jonkinlaisen kuvan siitä millaisia aiheita kasvatustieteilijät tutkimuksissaan nykyisin käsittelevät. Luonnollista on, että teknologian ja tietotekniikan käyttö opetustyössä mietityttävät tutkijoita. Yhden esitelmäryhmän teema olikin "tieto- ja viestintäteknologian opetuskäyttö ja tutkimus opettajankoulutuksessa". Vastaavasti toisen esitelmäsession teemana oli "Opettajana verkossa - tutkimusta ja kokeilua". Muut Kasvatustieteen päivien sessiot käsittelivät esimerkiksi korkeakoulupedagogiikan kehittämistä, koulutuksen arviointia ja didaktiikkaa koulussa ja eri oppiaineissa. Kiinnostavan kokonaisuuden muodostavat kasvatussosiologian ja koulutuspolitiikan tutkimusteemat, joita vuoden 2015 Kasvatustieteen päivillä käsiteltiin muun muassa maahanmuuttajien, suomalaisen peruskoulun ja kaksikielisten koulujen näkökulmista. Eräässä tämän ryhmän esitelmistä käsiteltiin kyselytutkimusta, joka käsitteli maahanmuuttajien koulupudokkuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaiset nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen yleensä luottavaisesti mutta heillä on koulunkäyntivaikeuksia ja ristiriitoja erilaisten valintojen välillä. Toisaalta tutkijat kertovat, että valintoihin liittyvä epävarmuus on yhtä yleistä myös suomalaistaustaisten nuorten keskuudessa, mutta että se ei tutkijoiden mielestä johdu samoista syistä.

Edellä mainitut teemat ovat vain pieni otos siitä mitä Kasvatustieteen päivillä käsiteltiin vuonna 2015. Ohjelmasta käy ilmi, että konferenssi on teemoiltaan hyvin laaja ja monipuolinen. Uskontotieteilijänä huomioni kiinnittyi siihen mielestäni positiiviseen seikkaan, että useassa abstraktissa kerrottiin tutkimuksen olevan osa suurempaa hanketta ja monessa tutkimuksessa näytti olevan mukana useampi tutkija. Uskontotieteessäkin tehdään luonnollisesti suurempia tutkimusprojekteja, mutta ei ehkä näin laajasti. Oman väitöskirjanikin tein yksin, kuten kaikki tutkijakollegatkin. Olisi oikein hauskaa päästä tulevaisuudessa tutkimaan jotakin kasvatukseen (ehkä uskontokasvatukseen ja sen muuttuviin tarpeisiin?) liittyvää teemaa hyvässä tutkimusporukassa!

Toisaalta pohdin myös kasvatustieteellisten tutkimustulosten popularisointia. Tieteen popularisointi on haastava teema, mutta erityisesti kasvatustieteen maailmassa soisi, että tutkimustuloksia popularisoitaisiin siten, että tuloksilla voitaisiin mahdollisimman tehokkaasti vaikuttaa ruohonjuuritason kasvatuksen kehittämiseen.

Aikuiskasvatustiede

Aikuiskasvatustiede eli andragogiikka tai aikuiskasvatus tutkii Rinteen, Kivarauman ja Lehtisen mukaan aikuisväestön elinikäistä ja elämänlaajuista oppimista, kasvatusta ja koulutusta. Aikuiskasvatustiede on oma tieteenalansa ja sillä on muun muassa omat oppituolinsa, tutkimusseuransa, oppiaineensa ja tieteelliset julkaisunsa. Sillä on myös omat tutkimusmetodologiansa erityisesti työelämän oppimisen ja sen edistämisen tutkimuksessa. Aikuiskasvatuksesta tekee erityisen vielä se, että siihen osallistuminen on useimmiten vapaaehtoista.

Kentällä aikuiskasvatusta ja -koulutusta harjoittavat muun muassa kansalais- ja työväenopistot, kansanopistot, aikuiskoulutuskeskukset, korkeakoulujen täydennyskoulutuskeskukset, kesäyliopistot, erikoisaikuiskoulutusoppilaitokset yms. Monenlaisia koulutuksia voidaan laskea virallisen aikuiskoulutuksen pariin mutta aikuiset oppivat paljon myös epävirallisesti ja esimerkiksi työn parissa. Aikuiskasvatustieteessä tutkitaankin nykyisin paljon näitä "hiljaisia taitoja", joita opitaan varsinaisten kurssien tai formaalien ammattikoulutusten ulkopuolella. Suomessa aikuiskoulutus jaetaan yleensä kolmeen ryhmään, jotka ovat omaehtoinen aikuiskoulutus, henkilöstökoulutus ja työvoimapoliittinen aikuiskoulutus. Näistä ensimmäinen on yleensä täysin vapaaehtoista ja suuntautuu yleensä harrastustoimintaan. Henkilöstökoulutus puolestaan on erityisesti yritysten tai julkisen vallan instituutioiden henkilöstön lisäkoulutusta. Työvoimapoliittinen koulutus taas tarkoittaa työttömille suunnattua lisäkoulutusta, jolla työnhakija voi parantaa mahdollisuuksiaan saada (mielekästä) työtä.

Aikuiskasvatustiede on kiinnostunut elinikäisestä oppimisesta, työssä oppimisesta, kokemalla oppimisesta, arjen oppimisesta ja satunnaisoppimisesta. Näiden alueiden tutkimusta tukevat myös suuret kansainväliset järjestöt kuten Unesco, Euroopan unioni ja Maailmanpankki, sillä niidenkin parissa on havahduttu huomaamaan, miten aikuisten kouluttamisella voidaan positiivisesti vaikuttaa niin työllistymiseen kuin maiden talouskasvuunkin. Aikuiskasvatustiedettä tarvitaan tutkimaan aikuisten oppimista myös siksi, että viime vuosikymmeninä on havahduttu kyseenalaistamaan kansallisten koulutusjärjestelmien mahdollisuuksia. Työelämä on muuttunut nopeatempoisemmaksi ja katkonaisemmaksi ja tämä pakottaa myös aikuiskasvatustieteen ottamaan huomioon nämä yhteiskunnalliset muutokset. Myös teknologian ja median maailman kehittyminen asettavat haasteita aikuiskasvatukselle ja siihen liittyvälle tutkimukselle.

Aikuisuus ja aikuinen oppijana

"Kasvatustiede ei keskity pelkastään pienten lasten kasvuprosesseihin, vaan koko kasvatuksen ja koulutuksen kirjoon lapsesta vanhuuteen saakka." (Luentomateriaali)

Aikuisuuden rajapyykkinä voidaan tietenkin pitää myös muita tekijöitä kuin biologista ikää. Aikuisuuden määrittäminen on myös kulttuuriin sidottu käsite ja biologinen ikä on vain yksi mittapuu juridisen, sosiaalisen ja kulttuurisen mittapuun ohella. Karkeasti voidaan kuitenkin ajatella, että aikuiskasvatustiede rajautuu peruskoulun ja keskiasteen koulutuksen jälkeiseen aikaan eli noin ikävuosiin 18-25.

Aikuisten oppiminen on erilaista kuin lasten, jo muun muassa siksi, että aikuiset eivät yleensä istu "koulunpenkillä" kokopäiväisesti vaan usein työn ohessa tai vain muutamina päivinä vuodessa. Kuitenkaan aikuisen ja lapsen oppimisen eroja ei tule ylikorostaa. Esimerkiksi Heikki Pasanen sanoo aikuisten itseohjautuvuutta käsittelevässä artikkelissaan, että aikuinenkin tarvitsee vahvaa "responssia" oppimastaan aiheesta, jotta hän pystyy sitoutumaan oppimiseen ja jotta oppiminen voi jatkua. Pasasen mukaan aikuisoppilaitosten tulisikin tavoitella flow-ilmiötä, jossa opiskelija kokee vahvaa oppimisen iloa. (Ratkaisuna tähän Pasanen ehdottaa muun muassa tuutoroinnin tärkeyden muistamista ja saattamalla oppijat vuorovaikutukseen toistensa kanssa.)

Rinteen, Kivirauman ja Lehtisen mielestä aikuisen oppiminen on erilaista kuin lasten, koska aikuinen suhteuttaa oppisensa työelämään, perhe-elämään ja täysivaltaisena kansalaisena toimimiseen. Oppiminen on näin ollen erilaista kuin nuoren, joka on kokemattomampi eikä samassa määrin kykene muokkaamaan oppimaansa osana elämänmittaista kokemusta. Tämä pitää tietysti paikkaansa, mutta opettajana toimiessani olen huomannut, että nuorillakin voi olla monenlaista elämänkokemusta, ja monet nuoret elävät niin sanotusti sisäisesti rikasta elämää. Tämä ei ole siis mielestäni vain aikuisten etuoikeus.

Luennoilla käsittelimme lyhyesti Mezirowin oppimisen lajeja. Näitä ovat instrumentaalinen oppiminen, kommunikatiivinen oppiminen sekä emansipatorinen oppiminen. Ensimmäinen on Mezirowin mukaan kaikille mahdollista välineellistä oppimista kuten tietokoneen käytön opettelu tai muu teknisen taito, jossa oppimisesta saadaan välitön palkkio. Tähän kategoriaan voidaan myös laskea palkkioon perustuva oppiminen, jossa oppijaa palkitaan oikeista suorituksista pienillä palkkioilla. Aikuistuessaan ihmisen oppiminen muuttuu kommunikatiivisempaan suuntaan, jossa ollaan vuorovaikutuksessa opittavan aiheen kanssa. Esimerkkinä tällaisesta oppimisesta voisi olla vaikkapa kasvatustieteen opinnot, jossa opiskelija suhteuttaa oppimaansa aiempiin elämänkokemuksiin. Edelleen abstraktimman tason oppimista on emansipatorinen oppiminen, jossa oppija käy metatason keskustelua suhteessa opittavaan aiheeseen. Tällöin oppiminen voi olla mekaanisen taidon ohella esimerkiksi omista piintyneistä ajattelumalleista vapauttavaa ja toimintaan tähtäävää. Tästä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa psykoterapiassa tapahtunut oppiminen.

Aikuisen oppimista voidaan typologisoida monella tavalla. Yksi luennoilla esille tullut malli on Houlen typologia, jossa oppiminen jaetaan kolmeen lajiin päämäärän mukaisesti: päämäärään sidottu oppinen tähtää selkeään päämäärään kuten vaikkapa tutkintoon. Aktiviteettiorientoituneelle oppijalle oppisessa tärkeitä on sen suoma tekeminen. Tällaista voi olla esimerkiksi opiskeltavan asian, kuten purjehduksen harrastaminen. Kolmantena Houle erottaa oppimiseen tähtäävän opiskelun, jossa halu tietää asiasta enemmän motivoi oppijaa.

Kiinnostavaa on se, miten näissä typologisissa teorioissa joskus pidetään aikuisen oppimista hienosyisempänä ja abstraktimpana kuin lapsen oppimista. On selvää, että lapsella ei ole samankaltaista elämänkokemusta kuin aikuisella, tai että esimerkiksi lapsen lihasmuisti ei ole samassa määrin urautunut kuin aikuisen kuten Hein luennolla totesi, mutta mielestäni aikuisen ja lapsen oppimisen eroihin tulisi silti suhtautua kriittisesti. Kasvatustieteessä ja erityisesti konstruktivistisessa oppimiskäsityksessä on viime vuosikymmeninä (ja ehkä joka vuosisatoina kuten vaikkapa Fröbel palikoineen 1782-1852) korostettu sitä, että leikki on lapselle tärkeä oppimisen väline ja Mazlowin tarvehierarkian mukaisesti, että lapsi oppii parhaiten, kun hän tuntee olonsa turvalliseksi ja hänen tarpeensa on tyydytetty. En usko, että lapset ja aikuiset poikkeavat tässä suhteessa toisistaan paljoakaan. On selvää, että aikuisenkin pitää tuntea olonsa turvalliseksi, jotta oppimista tapahtuu, vaikka pieni "särö" eli oppimiseen liittyvä ahdistus edistäisikin oppimista. Viime vuosina on myös tehty tutkimuksia, joissa on huomattu leikin merkitys myös aikuisen oppimisprosesseissa (ks. esim. https://psychcentral.com/blog/archives/2012/11/15/the-importance-of-play-for-adults/). Samoin voidaan kysyä, onko vaikkapa emansipatorinen oppiminen vain aikuisten etuoikeus. Käsitykseni mukaan lapsikin kykenee reflektoimaan omaa ajatteluaan. Tätä ajatusta tukee myös Meadin näkemys lapsen kehityksestä ja erityisesti leikistä ja vuorovaikutuksesta itsen tiedostamisen välineinä. Lapsikin voi tiedostaa omaan oppiseensa liittyviä asioita. Toinen kysymys on sitten se, tulisiko tällaista varsinaisesti tukea ja pitääkö koulussa käydä pienten lasten kanssa keskusteluja heidän omasta oppimisestaan. Mielestäni tiedostaminen tällaisessa kontekstissa voi olla myös jonkinlainen painolasti joka esimerkiksi herkillä lapsilla voi lisätä oppimiseen liittyviä suorituspaineita.

Vaikka mielestäni lapsen ja aikuisen oppimiseen eroihin tulee suhtautua kriittisesti, en kuitenkaan tarkoita sitä, että eroja pitäisi tehdä näkymättömäksi tai niistä pitäisi vaieta. Mitä enemmän niin lapsen kuin aikuisen oppimisesta saadaan tietoa, sen helpommaksi ja iloisemmaksi asiaksi oppiminen voi muodostua. Erojen etsimisen sijaan tärkeämpää on mielestäni kuitenkin se, miten yksilöiden välillä olevia eroja oppimisessa voidaan tutkia ja ottaa niitä huomioon oppimistilanteissa. En viittaa eroilla välttämättä esimerkiksi lahjakkaiden oppilaiden tukemiseen vaan ylipäätään siihen tosiasiaan, että me emme ole toistemme kopioita vaan opimme asioita eri tavoin. Tästä esimerkkinä voisi mainita Kolbin kehän, jossa oppistapahtumassa toisiaan seuraavat aina neljä tekijää: kokeilu, kokemus, reflektio ja teoria. Se mikä näistä neljästä osa-alueesta painottuu tärkeimmäksi tai ensimmäiseksi, vaihtelee yksilöittäin. Jollekin voi olla tärkeää saada tietää vaikka opittavan ilmiön teoriaa ennen kuin lähtee kokeilemaan aihetta. Joku toinen taas haluaa nimenomaan kokeilla ensin ja muodostaa teoreettisen kuvan vasta myöhemmin. Oletan että kasvatustieteellisessä tutkimuksessa pystytään nykyisin laajaltikin tutkimaan yksilön oppimisen tukemista ja tulevaisuudessa voimme paremmin hyödyntää itselle soveltuvampia oppistekniikoita ilman pelkoa leimautumisesta erilaiseksi kuin muut ihmiset.

Aikuiskasvatuksen historia ja nykypäivä

Aikuiskasvatusta voidaan tarkastella sekä toimintana että tieteenalana. Nämä kaksi aspektia ovat kehittyneet osittain rinnakkain, koska samalla kun aikuiskasvatusta alettiin pitää tärkeänä, ymmärrettiin myös siihen liittyvän tutkimuksen merkitys. Eero Pantzarin mukaan aikuiskasvatustoiminnan alussa tällaista kytkentää ei kuitenkaan ollut vielä nähtävissä vaan aikuiskasvatuksen pedagogiset haasteet synnyttivät tarvetta järjestelmälliseen aikuisten oppimista ja opetusta koskevaan tieteelliseen tietoon. Joka tapauksessa Suomessa aikuiskasvatuksen historia liittyy pitkälti Tanskasta mallin saaneeseen kansansivistystyöhön ja aikuiskasvatustiede syntyi "kansansivistysoppina" vastaamaan aikuisväestön kansanvalistuksen ongelmiin.

Aikuiskasvatuksen esivaiheessa opetus tapahtui lähinnä Ruotsin vallan alla kirkon organisoimana ja se sisälsi pääasiassa lukutaidon opetusta sekä kristinuskon sanoman levittämistä esimerkiksi Katekismuksen opettamisen muodossa. Kansalaisista haluttiin näin kasvattaa kuuliaisia kunnon kristittyjä, joilla olisi edes alkeellinen sivistys. Kun Suomi liittyi osaksi Venäjää, halusi Aleksanteri II tukea suomalaisuuden erityispiirteitä sallimalla esimerkiksi suomenkielisen kirjallisuuden. Tästä seurasi myös ajan hengen mukaisesti kansallisaatteen viriäminen. Esimerkiksi Kalevala nosti suomalaisten itsetuntoa ja uskoa suomenkielisen oppimisen mahdollisuuksiin. Suomalaisuuden asiaa alettiin ajaa muun muassa ylioppilaskunnissa. Kansa pääsi samoihin aikoihin osalliseksi myös laajemmin Euroopassa virinneistä aatteista kuten raittiusaatteesta. Näin suomalaisista alettiin vähitellen koulia hyvätapaisia kansalaisia. Vähitellen alettiin korostaa vapaan sivistystyön merkitystä ja sen uskottiin eheyttävän ja sivistävän sisällissodan repimää kansaa. Itsenäistymisen jälkeen Suomessa alkoi jälleenrakennustyö ja monet koulutukseenkin liittyvät instituutiot saivat alkunsa. Esimerkiksi Työväen Sivistysliitto perustettiin vuonna 1919. Sotien jälkeen Suomessa alkoi aikuiskoulutuspolitiikan kausi valtiollisellakin tasolla. Aikuiskasvatuksen avulla haluttiin vastata yhteiskunnallisiin haasteisiin, edistää tasa-arvoa ja taloudellista kasvua. 1960-luvun alusta alettiin myös puhua aikuisten kasvatuksen hyödyistä työelämässä ja oppinen alettiin nähdä työelämälähtöisenä projektina. 1971 perustettiin muun muassa Aikuiskoulutuskomitea ja työläisiä koulutettiin ammattiyhdistysten koulutuskursseilla. Vähitellen Suomessa alettiin painottaa ammattitaidon hankkimista koulutuksen avulla ja perinteinen työssäoppiminen sai väistyä virallisten koulutusohjelmien tieltä. Vuoden 1965 tietämillä Unescon ja OECD:n kaltaiset kansainvälisten järjestöt alkoivat painottaa aikuiskoulutuksen merkitystä oppimisessa ja Unesco lanseerasi elinikäisen oppimisen käsitteen. Vuonna 1999 Suomessa oli 459 vapaan sivistystyön oppilaitosta ja 633 ammatillista oppilaitosta. Nykyisin aikuiskasvatusta annetaan toisin sanoen monissa erilaisissa oppilaitoksissa kuten kansanopistoissa, kesäyliopistossa, aikuiskoulutuskeskuksissa jne.

Loppuksi

Kasvatustieteen opinnot ovat auttaneet minua muodostamaan peruskäsityksen siitä, mistä puhumme, kun puhumme kasvatuksesta ja kasvatustieteestä. Kyse on mitä ilmeisimmin valtavan laajasta aihealueesta, joka voi sulkea sisäänsä lähes minkä tahansa inhimillisen teeman. Viime kädessähän lähes kaikki inhimillinen kommunikaatio on vaikuttamista ja kasvattamista, ja siten tutkittavissa kasvatustieteen näkökulmista ja metodein. Kasvatus on lähtökohtaisesti sosiaalista toimintaa, koska kasvatusta ei voi olla ilman yhteisöä, joka muodostuu vähintään kahdesta ihmisestä. Toki ihminen voi kasvattaa itseään esimerkiksi lukemalla kirjaa, mutta tällöinkin kirjan on kirjoittanut joku toinen ja näin ihminen peilaa ajatuksiaan kirjailijan kanssa. Kasvatuksen ja kasvatustieteen sosiaalisuus ja ulottuvuus on viehättävää!

Itseäni kiinnostavat - kuten todettua - erityisesti didaktiikan ja opetussuunnitelmien laatimiseen liittyvät teemat, mutta  esimerkiksi tutustuttuani Kasvatustieteen päivien ja Helsingin yliopiston esittelemiin tutkimusteemoihin voin sanoa olevani aidosti kiinnostunut myös lukuisista muista kasvatustieteen ajankohtaisista ja myös ajattomammista teemoista. Erityisesti itseäni viehättää tällä hetkellä kasvatustieteen läheinen kontakti reaalimaailmaan ja sen ainakin teoriassa suorat vaikutusmahdollisuudet koulumaailmaan ja aikuiskoulutukseen. Aiempi tutkimukseni uskontotieteen ja erityisesti pyhiinvaelluksen parissa saanut minut kiinnostumaan myös uskonnonopetuksen tulevaisuudesta Suomessa.  Toivon, että saan olla vaikuttamassa yhteiskunnallisiin asioihin, on vaikuttaminen sitten konkreettista opettamista, tutkimista tai päätöksentekoa. Uskon, että voin löytää tämän kaipaamani mielekkyyden kasvatustieteen parista ja piiristä.

Irene Hein kertoi edellämainitulla luennoilla, että eräs hänen tavoitteistaan on saada meidät "koukkuun" kasvatustieteeseen. En toistaiseksi ainakaan ole huomannut tuntevani vierotusoireita, vaikka olisin vähän kauempana Rinne, Kivirauma, Lehtinen -teoksesta tai kokonaisen viikonlopun ajan pohtimatta kasvatustieteen ongelmia, mutta huomaan rauhallisesti prosessoivani opittua asiaa. Tunnistan hyvin omassa käyttäytymisessä kurssimateriaalivideoissa olleen käsitteen syväoppimisesta. Pystyin reflektoimaan oppimaani asiaa aiemmin opittuun sekä myös koettuun, ja siten prosessoin opittuja asioita suhteellisen syvälliseen tyyliin. Oppiminen tässä iässä ja vaiheessa tuntuu iloiselta ja luontevalta. Ja edelleen minua kyllä myös kauheesti opetuttaa, joten lienee tarpeen, että opin aiheesta enemmän!

Lähteet:

Risto Ikonen: Mitä se on se 'kasvatus'?

Marttila, Heta ja Irina Pesonen. Lasten keskinäisen sosialisaation ilmeneminen leikissä. Tampereen yliopisto. Kasvatustieteen yksikkö. Luokanopettajan koulutus, Hämeenlinna. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. 2012.

Reijo Miettinen. Kykenevöittävä hyvinvointivaltio ja koulun kehittämisen haasteet.

Pasanen, Heikki: Itseohjautuvuus aikuiskoulutuksessa.

Taneli, Matti: J.A. Hollon kasvatusteoriasta ja kasvatuksen maailmasta elämänmuotona.

Yleisradion opetusohjelmasarjan Kasvava aikuinen 5. osa. "Kansanliikkeistä koulutukseksi" Yle 1999.

Koululaitoksen historiaa käsittelevä ohjelmasarja ja artikkelikokoelma:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/koulun-historiaa

Kasvatustieteen Tuhat-tietokanta:

https://tuhat.halvi.helsinki.fi/portal/fi/organisations-units/wwwhelsinkifikasvat(99755b38-4a3e-45b1-9a21-fd6c17d22c81)/projects.html

Kasvatustieteen päivien 2015 ohjelma:

https://kasvatustieteenpaivat2015.wordpress.com/ohjelma/abstraktit/

Pantzarin tiivistelmä kasvatustieteestä:

https://www.uta.fi/edu/opiskelu/opiskelijaksi/valintakoeaineisto_2011/Pantzar.pdf

Raudaskosken artikkeli kasvatustieteestä:

https://www.mv.helsinki.fi/home/praudask/P1JOH/SL06/artikkeli2006b.pdf

Kasvatustieteen verkkosivusto Helsingin yliopistossa:

https://www.helsinki.fi/kasvatustieteet/opiskelu/kya.htm

Artikkeli leikin merkityksestä aikuisten oppimiselle:

https://psychcentral.com/blog/archives/2012/11/15/the-importance-of-play-for-adults/

Artikkeli varhaiskasvatuksen merkityksestä:

https://webfronter.com/verkkonen/perhonen/other/Varhaiskasvatuksen%20teoriaa%20ja%20k%C3%A4sitteit%C3%A4.pdf

Petri Salon artikkeli suomalaisesta aikuiskasvatustutkimuksesta:

https://www.vasa.abo.fi/users/psalo/Web/suomaik.pdf